Katos. Oliko mulla blogikin?
Syitä lähes vuoden radiohiljaisuuteen on monia, enkä ala tähän hätään analysoimaan noita tarkemmin. Sanotaan vaikka, että intressit ovat kuluneiden kuukausien aikana olleet puhtaasti muualla. Uusimmista tuulista pukuilun ja cosplay-valokuvauksen saralta voi ihmetellä Deviantart-tilini ohella tätä nykyä myös melko uudelta Facebook-sivultani - käykää toki kurkkaamassa!
Miksi siis päivitys? Noh, Desucon. Tulin sunnuntaina osallistuneeksi Madun isännöimään Cosplayvalokuvaus kokeneille -pajaan. Kokemus herätti sen verran paljon ajatuksia, että katsoin aiheelliseksi jakaa näitä vähän laajemmin. Mutta mistä aiheelle foorumi? Sitten muistin tämän blogin olemassaolon.
Kaksituntisen pajan aikana (osanottajien toivuttua ensin hermoja raastavasta esittelykierroksesta) muun muassa pohdittiin monelta kantilta sitä, mikä tekee cosplayvalokuvasta hyvän ja millaisilla kikoilla kuvaaja pystyy vaikuttamaan sellaisen syntymiseen. Aihe on laaja ja siihen lienee jokaisella cosplayvalokuvausta vähänkään tehneellä oma, henkilöjohtainen näkemyksensä. Mieltymyksiä on monia ja mikään niistä ei ole automaattisesti toista huonompi. Tästä syystä ja siksi, koska en koe itseäni vielä kovin "kokeneeksi" kuvaajaksi, en ala tässä tapauksessa tarkemmin analysoimaan aihetta. Kyseisen teeman koin kuitenkin erittäin hyödylliseksi ja sain paljon hyviä vinkkejä tuleviin cosplayshootteihin - pääsipä jokunen noista ideoista käyttöönkin jo heti pajan jälkeen!
Pajassa keskusteltiin toki muustakin kuin puhtaasti valokuvauksen teknisestä puolesta. Ohjelman aikana puhuttiin muun muassa myös siitä, miten tärkeää on valokuvaajan ja mallin olla selvillä odotusarvoista kuvasession suhteen. Esimerkkinä: kuinka monta kuvaa malli odottaa saavansa käyttöönsä kuvaussession tuloksena? Minkätyylisiä kuvia malli haluaa? Osallistuuko malli julkaistavien kuvien valintaan? Kuka tekee kuvien jälkikäsittelyn? Nämä kaikki ovat asioita, jotka pajassa aiheesta puhuneiden mielestä olisi suotavaa selvittää jo ennen varsinaista kuvaussessiota - ja olen itsekin tästä täysin samaa mieltä.
Toki aina tällainen ajatustenvaihto mallin ja valokuvaajan välillä ei toteudu syystä tai toisesta. Itse olen valokuvausharrastuksen vakavoitumisen (est. 2014) jälkeen kuvannut enimmäkseen kavereitani, joille periaatteeni shoottikuvien suhteen on lähtökohtaisesti sama: teen kuville esikarsinnan, muunnan ne jpg-muotoon ja jaa ne (paria mahdollista poikkeusta lukuuottamatta) mallien itsensä jälkikäsiteltäväksi. Toki uusien mallien tapauksessa yritän muistaa - erityisesti jatkossa - tehdä tämän toimintatavan selväksi, jottei ikäviä yllätyksiä synny. Näin kaikille osapuolille jäisi hyvä mieli toteutuneesta kuvaussessiosta.
On toki valokuvaajia, jotka eivät toimi kuten allekirjoittanut itse. Monet kuvaajat, joita löytyy niin ammatti- kuin harrastajavalokuvaajien joukosta, haluavat pitää yllä imagoaan eivätkä anna ns. raakakuvia lainkaan mallien ihmeteltäväksi. Ajan puutteen ja ehkä myös imagon vuoksi valokuvaaja saattaa myös haluta tehdä esikarsinnan itse. Tällainen toimintapa ei missään tapauksessa ole omaa tapaa huonompi. Tämä jälkimmäinen menettelytapa kuitenkin korostaa entisestään kuvausta edeltävää kommunikaatiota mallin kanssa: mitä kuvaussessiolta halutaan?
Entä jos kuvausta edeltävä kommunikaatio jää pois? Mallin odotuksista kuvaussession suhteen keskusteltiin Desuconin pajassa paljonkin. Jotkut mallit toivovat kymmeniä kuvia, joillekin taas riittää se yksi onnistunut otos asustaan. Ilman valokuvaajan ja mallin välistä keskustelua kuvauksen odotusarvoista lienee kuitenkin turha odottaa kohtuuttomia varsinkaan sellaiselta valokuvaajalta, joka tekee esikäsittelytyön itse. Siksi kommunikaation puuttuessa perushyvänä odotusarvona voisi ainakin omasta mielestäni pitää sitä, että mallille (yhdelle tai useammalle) jäisi muistoksi edes joku dokumentaatio muistoksi kuvaussessiosta.
Kokemuksesta harrastajavalokuvaajana kuitenkin tiedän, että odottamattomia vastoinkäymisiä sattuu aina. Kameran esikatseluruutu ei esimerkiksi aina paljasta virheitä, kuten esimerkiksi hutitarkennusta. Vastaavasti kuva, joka on pientä esikatseluruutua kiireessä tutkiessa näyttänyt hyvältä, ei välttämättä näytä niin loistokkaalta katsoessa otosta myöhemmin esimerkiksi tietokoneen näytöltä. Pahimmassa tapauksessa kuvaaja saattaa jälkikäteen todeta, ettei parin tunnin kuvaussession jäljiltä jäänyt käteen ainoatakaan julkaisukelpoista otosta. Tällaisissa tapauksissa sanoisin, että vanhan kansan sanonta pätee: rehellisyys maan perii. Vastoinkäymisistä ei ole koskaan mukava kertoa, mutta epärehellisyys ja mallin tunkiolle jättäminen viestii jo töykeästä käytöksestä, joka voi pahimmassa tapauksessa tehdä hallaa kuvaajan maineelle.
Miksi siis kerron kaiken tämän? Siksi, että olen saanut seurata sivusta juurikin edellä kuvatun kaltaista huonoa käytöstä valokuvaajan taholta. Syystä tai toisesta kuvaaja joutui toteamaan, ettei monihenkisen ryhmän pitkän shootin jäljiltä löytynyt kuin pari julkaisukelpoista kuvaa. Itsestäni löytyi tasan yksi kuva, mutta saatujen "maistiaiskuvien" (joiksi kuvat tulkitsimme) puitteissa jotkut ryhmäläisistä jäivät täysin ilman kuvallista todistetta puvustaan. Sain kuulla asioiden oikeasta laidasta kuitenkin vasta kysyttyäni asiasta kasvotusten sen jälkeen, kun kuvaaja ei ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa tilanteesta meille malleille - ei, lähes puolenkaan vuoden jälkeen. Ja silloinkin sain vastineeksi laihan anteeksipyynnön ja pikaisen pakenemisen tilanteesta. Tuntui kurjalta, huolimatta siitä ettemme ryhmän ns. kakkoskuvaajien ansiosta täysin ilman kuvia jääneetkään.
Tiivistettynä? Kommunikoikaa, kommunikoikaa, kommunikoikaa. Silloikin kun kyse on epämiellyttävästä asiasta, niin avatkaa suunne. Koska asioista vaikeneminen ei loppupeleissä avaa sitä oikotietä onneen.
Nekoconin Xena ja Wanda
2 vuotta sitten
