sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kiitollisuudesta

En yleensä julkaise mielipidekirjoituksia blogissa, enkä edes koe olevani erityisen hyvä kirjoittaja. Cosplay on hauska harrastus, ja tahtoisinkin pitää sen sellaisena jatkossakin. Viime aikoina yksi asia on kuitenkin aiheuttanut sen verran pahaa käryä pääkoppani sisällä, että tuli aika päästää höyryjä pihalle.

Se asia on nimittäin kiittäminen. Tai oikeastaan sen vaikeus.

Cosplay on harrastus, joka on antanut minulle monta syytä kiitollisuuteen. Voin toteutaa itseäni kädentaitojeni kautta (klisee, tiedän). Olen tiedostanut, että on asioita, joissa olen oikeasti hyvä. Ja ennen kaikkea: ne ihmiset. Kaveripiirini on laajentunut moninkertaiseksi suhteessa aikaan ennen cosplayta, ja elämää ilman näin upeaa yhteisöä olisi enää aika vaikea kuvitella. On ns. "hyvän päivän tuttuja", kavereita, sydänystäviäkin. Monien tyyppien kanssa, joihin olen tutustunut cosplayn kautta, vietän paljon aikaa myös conien ulkopuolella.

Koen, että niiden kaverien ja tuttujen suhteen, joihin olen tutustunut cosplayn kautta, minulla on käynyt melkoisen hyvä tuuri. He tsemppaavat kun mikään ei tunnu sujuvan (oli kyseessä projektiin tai "oikeaan elämään" liittyvä ongelma) ja useimmiten jakavat vinkkejä siihen, miten ongelma voisi ratketa tai vastaavasti mistä saattaisi löytyä lisätietoa. Jälleen kerran yksi asia, josta voin olla kiitollinen. Myös itse jaan mielelläni vinkkejä, mikäli joku sellaisia kaipaa projektiaan varten. Oli kyseessä ryhmäcosplayprojekti tai ei, kerron mielelläni oman näkemykseni pukuun liittyvästä ongelmakohdasta jos sellaista minulta kysytään. Vaikka cosplayssa minua itseäni motivoikin valtavasti itse oivaltamisen synnyttämä onnellisuuden tunne (esimerkiksi sen johdosta, että olen suurella vaivalla onnistunut kaavoittamaan hankalan puvun), en tarkoituksenhakuisesti panttaa tietoa vain itselläni. Pukuprojektit eivät ole (suurimmilta osin) rakettitiedettä, mutta jos kanssaharrastaja on täysin solmussa ongelmansa kanssa, en katso mitään syytä pahentaa hänen ahdinkoaan. Autan, ja puhtaasti ystävällisyydestä ja hyvästä tahdosta.

Missä siis ongelma? Se piilee siinä, etten koe, että kaikki arvostavat apua, jota olen heille antanut.

Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiireisiä nykyään. Oli cosplayn vastapainona joko opiskelut tai työt, aika tälle harrastukselle on monilla usein kortilla. Tästä ei ole paljonkaan aikaa, kun kesken työpäivän bongasin viestin tutulta, joka oli pahassa ahdingossa pukunsa kanssa. Koska projektin DL lähestyi uhkaavasti, kirjoittelin työkoneelta käsin pikaisesti kaikki vinkit mitä päähän siltä seisomalta tuli.

Sainko kuulla edellä kuvatusta vaivannäöistä halaistua kiitoksen sanaa? En ensimmäistäkään. Jos tapaus olisi ainutkertainen, niin olisin ehkä kuitannut tämän olankohtauksella. Tämä ei ole kuitenkaan tilanne kyseisen henkilön kohdalla. Muita tapauksia ei ole kovin monta, mutta valitettavasti jo nämä muutamat ikävät tapaukset jäävät herkästi mieleen ja vaikuttavat väistämättä tapaani suhtautua kyseiseen henkilöön jatkossa.

Vanhemman polven cosplay-harrastajana tajuan nyt, että taidan olla monessa mielessä hyvin koulutettu lapsi. Katson kuuluvan hyviin tapoihin huomioida muut ja katsoa nokkaani pidemmälle ihan arkielämässä: tervehdin kuskia aamubussissa, annan istumapaikan sitä enemmän tarvitsevalle ja esimerkiksi kiitän ovea auki pitänyttä herrasmiestä. Työpaikkaetiketti ja kaverit ovat asia erikseen. Joka tapauksessa katson, että kohteliaisuus on tapa, jonka ei pitäisi rajoittua vain tuttuihin tyyppeihin. Eräs kaveri sanoikin tässä hiljattain aika osuvasti: "Jos on liian valikoiva siitä kelle on mukava, ei oikeasti ole mukava ollenkaan."

Pitääkö sitten kiittää vuolaasti jokaista avunantajaa palveluksen saatuaan? Riippuu kaiketi tapauksesta, mutta pääsääntöisesti? Tuskin. Monessa tapauksessa jo pelkkä "kiitos" riittää. Monasti avunsaaja on kuitannut viestiini "ok", mutta toisin kuin "kiitos", tuo ei ainakaan itselleni viesti pahemmin kiitollisuudesta.

Meidän suomalainen cosplay-yhteisö on siinä mielessä perin onnekas, että saamme itse asiassa aika paljon ilmaiseksi. Jos esimerkiksi haluaa hyviä kuvia puvustaan, niin kuvauspalvelu, kaverit ja monet harrastajakuvaajat räpsivät kuvia ihan veloituksetta. Ja tiedättekös: se on aika hienoa se! Siltikin sydäntä aina vihlaisee, kun esimerkiksi näen nettiin ladatun kuvan ilman asianmukaisia krediittejä. Lienee kuitenkin kohtuutonta edellyttää pukuilijalta henkilökohtaista kiitospyyntöä jokaiselle kuvaajalle esimerkiksi sähköpostin muodossa, jos on tullut ikuistettua lukuisen valokuvaajan kameralle. Koska kaikille kuvaajille ei kuitenkaan välttämättä ehdi (tai esimerkiksi puutteellisten yhteystietojen johdosta edes pysty) osoittamaan henkilökohtaista kiitosta kuvista, niin jo kuvaajan mainitseminen kuvan yhteydessä riittää. Itse harrastajakuvaajana tunnustan krediittien kautta, että minut huomioidaan kuvaajana ja tätä kautta annetaan arvoa vaivannäölleni. Krediittien ja huomioinnin uupuminen taas viestii - ainakin allekirjoittaneelle - kiitollisuuden puutteesta.

Kiitos. Yksi sana, kuusi kirjainta. Ei pitäisi olla vaikeaa, eihän?


Phuh. Tulipa vuodatus. Lopusta taisi kadota tuo punainen lanka, mutta pointti tuli kaiketi selväksi... Ensi kerralla luultavasti vähän iloisemmissa merkeissä. Jos mielipiteitä tai kokemuksia aiheesta löytyy, niin kommentoikaa ihmeessä alle!